Niin paljon mahtuu yhteen vuoteen.

En ole päivittänyt blogiani kuukausiin =_= No niin, jos taas yrittäisi ryhdistäytyä!

On tosiaan ollut melko uskomaton vuosi takana, lopetin yrittäjänä, olin palkallisena puolivuotta ja päätin palata takaisin yrittäjäksi. Olin töissä isommassa kampaamossa, jossa meitä työntekijöitä oli vaihtelevasti 10-15 välillä. Aluksi olin innostunut joskin hieman hämilläni hälinästä ympärilläni, hiljalleen innostus laski ja jatkuvaan hälinään en oikein täysin sopeutunut, tuntui että on jatkuvasti kiire ja voi se väsymys... Se uskomaton väsymys! Kesällä en jaksanut oikein urheillakaan kunnolla, harmitti kun ei ollut kunnon lomaa eikä työ loppua kohden ollut kovin kannustavaa. Työmäärästä huolimatta palkka pysyi aina samana, millä on toki hyvätkin puolensa, mutta omassa tapauksessa huomasin motivaation laskevan kuin lehmänhäntä.

Epäröin palata takaisin yrittäjyyteen, mutta lopulta tein sen valinnan ja ehkä parempi etten odottanut päätöstäni pidempään, sillä jos olisin tiennyt silloin mitä tiedän nyt en ehkä olisi uskaltanut tehdä tuota pelisiirtoa. Ehdin toimia peräti kaksi päivää yrittäjänä, kun omituiset puutumisoireet veivät lääkärin puheille. Noita puutumisoireita ja jalkojen pistelyitä on ollut pidempäänkin, mutten osannut epäillä sairautta. Nyt oli koko vasenpuoli kropasta kumman tutuinen, käsi jotenkin jäykkä ja heikon tuntuinen. Oli hieman vaikea leikata hiuksia moisella apukädellä, mutta jotenkin onnistuin sen kuitenkin tekemään niinä kahtena päivänä. Kolleeka lopulta kannusti menemään lääkärin puheille, kun olin valitellut omituista oloani ja kummallisia oireita.

Ensin menin päivystykseen terveyskeskukseen ja sieltä lääkäri antoi lähetteen neurologille. Taisimme saapua noin viiden aikaan iltapäivällä sairaalaan poikaystäväni kanssa, jossa kaksi kandia sitten haastatteli minua ja tekivät muutamia testejä. He sanoivat lopuksi jututtavansa vanhempaa lääkäriä, että miten toimitaan jatkossa. Itsehän kuvittelin pääseväni pian kotiin, että mahdollisia lisätestejä tehtäisiin vasta myöhemmin, kuvittelin, että oireet mahdollisesti aiheutuvat siitä, että olen vain niin jumissa. Seurasi pitkä odotus! Olin nälkäinen ja hieman kiukkuinen, kuulemma ei saanut syödä kun verikokeet piti ottaa ja se tapahtui noin kolmen tunnin odottelun jälkeen, kymmeneltä illalla haettiin magneettikuvaukseen ja senkin jälkeen uskoin lähteväni kotiin yöksi. Lisää odottelua, poikaystävälle totesin että hän voisi kyllä lähteä jo kotiin, kun niin myöhään menee, että pääsenhän sairaalasta kyllä taksillakin. Hän päätti jäädä, mikä kieltämättä lohdutti.
Vasta keskiyöllä lääkäri tuli hakemaan sivummalle juttelemaan, kyllähän siitä jo arvasi, että nyt ei ole kaikki hyvin! Tiedättehän, kun ne kaikissa elokuvissa jne. johdattelevat siihen pieneen huoneeseen kertoakseen huonot uutiset -pelottavaa...

Istuuduttuani, lääkäri kysyi olenko kuullut MS-taudista ja itkuhan siinä heti pääsi, väsytti ja oli nälkä ja olihan se melkoinen shokki! Lääkäri lohditti, että ei tässä mitään hätää, nykyisin on jo niin hyvät ennusteet, etkä sinä varmasti pyörätuoliin joudu. Pyytelin hämilläni itkuani anteeksi, selittelin että kun on niin nälkäkin... Lääkäri totesi lopuksi, että minun on jäätävä sairaalaan yöksi ja että otettaisiin vielä selkäydinpunktio.

Vaikeinta oli ehkä mennä takaisin poikaystävän luokse kertomaan, että joudun jäämään sairaalaan. Olisin halunnut olla itkemättä, mutta eihän siitä mitään tullut ja soperrellen onnistuin mainitsemaan MS-epäilystä. Myöhemmin poikaystäväni sanoikin, että tuntui hirvittävän pahalta joutua jättämään minut sinne yksin.

Päivystysosasto oli jotenkin karu, mieshoitaja johdatteli vuoteelle, joka oli eristetty verhoilla lukuisista muista. Sängyllä odotti ne sairaalavaate hirvitykset, jotka piti vaihtaa ylle. Tämä mies tuntui eritoten olevan jotenkin kiusaantunut itkemisestäni ja totesi hieman tökerön kuuloisesti, että ei tässä mitään itkemistä ole ja sanoi palaavansa myöhemmin. Sain vaihdettua vaatteet ja istuin sängyllä nyyhkimässä, ei oikein henkeäkään saanut ja yritin epätoivoisesti hiljentää itseäni, etten häiriköisi muita potilaita. Aika, jonka istuin sängyllä odottamassa tuntui hirvittävän pitkälle. Pelotti ja ahdisti, ei oikein tiennyt mitä tapahtuu ja milloin tapahtuu. Murehdin, että miten nyt töiden käy, mitä sanon asiakkaille ja millon voin palata töihin. Murehdin raha-asioista, tulevasta, taisin kirota sitäkin miksi palasin yrittäjäksi. Lähettelin vanhemmille ja työkaverile viestit ennen kuin suljin kännykkäni.

Lopulta tultiin sanomaan, että selkäydinpunktio tehtäisiinkin vasta aamulla ja että parempi koettaa nukkua. Sain leipää ja maitoa. Sairaalahousut olivat niin isot, että olivat pudota päältä, en osannut kiristää niitä, taisin olla liian hermostunut. Yö oli ihan kaamea, levoton. Sänky oli epämukava, päätä särki ja nenä oli itkusta tukossa, taustalla vaikersi toinen potilas. Aikaisin aamulla avasin kännykän ja luin viestit. Äiti pääsi käymään, kun on samassa sairaalassa töissä, lohdutti kyllä nähdä häntä! Hetken tunsin itseni kuin pieneksi lapseksi, joka tarvitsi vain äidin halausta. Isosiskokin soitti ja itkettiin molemmat puhelimessa.
Selkäydinpunktio ei lopulta ollut niin kivulias kuin pelkäsin. Sen jälkeen aloin hieman rauhoittua ja pääsin osastolle, pyörätuolin kyydissä. Tuntui jotenkin hassulle istua siinä kyyditettävänä. No kokemushan sekin!

Osasto oli huomattavasti miellyttävämpi paikka, pääsin neljänhengen huoneeseen ja sain vuoteen ikkunanvierestä, josta oli todella kauniit näköalat. Lääkäri tuli juttelemaan ja kertoi mitä on odotettavissa. Ainakin kaksiviikkoa sairaslomaa ja sairaalassa luultavasti useampi yö, mikä oli yllätys. Tämä lääkäri oli kuitenkin todella miellyttävä, puhui rehellisesti ja rauhallisesti asioista ja enää ei mahdollinen sairauteni tuntunutkaan niin hirvittävän pelottavalta. Hoidot kehittyvät jatkuvasti ja ennuste ei ole niin synkkä kuin se olisi ollut esimerkiksi 30vuotta sitten. Vielä ei voi sanoa, miten sairaus omalla kohdallani etenee ja toisaalta turha sitä on etukäteen murehtiakaan. Voi olla, että voin hyvinkin pitkään jatkaa omalla alallani, mutta lääkäri kehoitti jo valmiiksi miettimään varasuunnitelmaa ja niin olen tehnytkin.

Olen aika hyvin hyväksynyt tämän sairauden. Vielä ei ole diagnoosia, mutta uskon jo itsekin vahvasti sen olevan MS. Kaikesta mitä oireet olisivat voineet olla, tuntuu tämä aika pieneltä niiden rinnalla. Yhdellä huonetoverillani oli syöpä ja toisella aivoverenvuoto takana, kun vertaa niin tuntuisi typerältä surkutella omaa kohtaloa. Uusi magneettikuvaus odottaa muutaman viikon päässä, ennen joulua. Tammikuussa saan luultavasti kuulla "tuomion"

Välillä toki tulee ahdistuksen hetkiä ja se taitaa olla luonnollista. Sitä ymmärtää nyt entistä paremmin elämän rajallisuuden ja sen että joistain haaveista on vain luovuttava. Kuitenkin on jatkettava eteenpäin, liikunta ja oikea ruokavalio on nyt entistä tärkeämpiä ja niiden avulla voin mahdollisesti pitää sairauden kurissa pidempään. Nyt ymmärrän myös sen miksi olen ollut väsynyt niin pitkään. Omalla tavalla on myös helpottavaa saada jokin nimi omituisille oireille.

Hei, mutta näillä mennään eteenpäin eikä lannistuta! :)Onneksi itsellä on niin mahtava perhe ja läheiset joiden tuki on ollut ja tulee olemaan todella tärkeä apu.

Lukijoilleni tahdon sanoa, ettei huolta, aion jatkaa kirjoittamista ja toivottavasti pian hieman nopeammalla aikataululla, nyt kun alan jo sopeutua hiljalleen tähän ns. uuteen elämääni.

Rauhallista joulunodotusta kaikille! =)