Vapaapäivä

On kyllä ollut hiljainen viikko töissä *huokaa* Olen sitten pitänyt vapaita ja yrittänyt saada asiakkaita samoille päiville järjestykseen. Vapaapäivät ovat ihan kivoja, mutta tämä nyt tarkoittaa taas sitä etten voi pitää aikomaani talvilomaa, nämä yllättävät vapaat kun syövät aina lomarahat ;) Tämä on sitä yrittäjyyden ihanuutta! lol

Ensiviikolla aloitan lääkityksen, tänään käyn hakemassa apteekista lääkepakkaukset jääkaappiini odottamaan ja ensi torstaina on pistosopastus, siitä se sitten lähtee! Aamulla äitini otti minusta verikokeen ennen kuin lähti töihin, olen nyt siis vanhemmillani muutaman yön. Onneksi äitini pystyy hoitamaan nuo verikokeet sillä niitäkin joutuu nyt aluksi ottamaan suhteellisen usein kun seurataan lääkityksen vaikutusta. Pohdiskelin siinä juuri herätettynä ennen aamukuutta, että onneksi ei ainakaan verikokeita tarvitse ottaa itse! Ihan niin rohkea neulankäyttäjä en olisi :D

Tuohon lääkkeeseen, joka tulee siis olemaan osana elämääni kolme kertaa viikossa lopun ikääni, tulee onneksi 100% kelakorvaus. Pelkäsin, että siitä joutuisi taistelemaan, sillä tällaista olen kuullut aiemmin sairastuneilta. Kelalta tuli kuitenkin melko nopeasti päätös ja uusi kelakortti. Ilmeisesti MS alkaa nykyisin olla jo enempi tutkitumpi ja tunnetumpi, että kelakin ymmärtää olla vitkuttelematta päätöstensä kanssa.

Liityin myös MS liittoon ja sieltä tulikin tuhti lukupaketti postissa, syvennyin nyt paremmin lukemaan tietoa sairaudestani turvallisesta lähteestä. Lääkäri syksyllä varoitteli menemästä keskustelupalstoille netissä joista voi saada itselleen vain pahanmielen, kun ne joilla sairaus on pahempi purkavat ahdistustaan. Lääkäri oli oikeassa, mutta uteliaisuus voitti silloin ja eksyinkin jollekin suomi24 palstalle jonne päätin olla menemättä enää koskaan. Nyt tieto on ollut asiallisempaa, muutaman kyyneleenkin olen lukiessani vuodattanut, kokenut ajatukset pelosta suruun ja lopulta toiveikkuuteen. Tärkeää: "Älä koskaan lakkaa unelmoimasta." Se oli jokseenkin lohdullista lukea. Elämä ei ole ohi vaikka muuttaa muotoaan. Jostakin papereista törmäsin myös ajatukseen, jonka omin sanoin asettelen näin: MS on kuin tieto, että jossakin tulevaisuudessa lähellä tai kaukana, joudut auto-onnettomuuteen, vammojen määrä vielä epäselvä, mutta ainakin ehdit valmistautua ajatukseen, ettet välttämättä enää kävele.

Hm... Itse en osaa hyväksyä ajatusta siitä etten kävelisi, se tuntuu kovin vieraalle, mutta samalla ymmärrän sen mahdollisuuden, se voi käydä meille kaikille. Olen vasta tutustumisvaiheessa sairauteni kanssa, tällä hetkellä se tuntuu epätoivotulta vieraalta joka tuli sotkemaan kaiken, mutta tämä vieras ei suostu lähtemään ja se on hyväksyttävä ja pyydettävä lähemmäksi, katsoa sitä silmiin ja yrittää ymmärtää sitä. On tultava toimeen sen kanssa ja yrittää tehdä siitä ystävä vihollisen sijaan.

Puhun melko avoimesti sairaudestani vaikken vielä täysin ole sitä itsekään sisäistänyt. Itseäni kuitenkin helpottaa puhua siitä, se lievittää ahdistusta, kun siitä voi jopa yrittää vitsailla. Läheiset ehkä vielä karsastavat pyörätuolihuumoriani, mutta ehkä sekin heille vielä aukeaa :P Toki välillä ottaa päähän ihan vietävästi, sitten on vain vedettävä syvää henkeä ja lähdettävä vaikka kävelylle. Nyt olen taas saanut itseni potkittua salillekin hieman aktiivisemmin, tänään ajattelin mennä hiihtämään. Lihakset aristavat eilisen ja toissapäiväisen treenin jälkeen ja tunnen kummallista mielihyvää siitä tunteesta.

Toissapäivänä oli jokseenkin huvittava tilanne töissä. Asiakkaakseni tuli kuuro mies pyörätuolissa ja hänen avustaja oli ilmeisesti myös kuuro tai mykkä(?) Joka tapauksessa avustaja antoi minulle paperilapun, jossa luki: voisitko viedä hänet hissille kun olette valmiit?' ja osoitteli sitten kohti viereistä rappua. Nyökkäsin hämilläni ja avustaja lähti.

No, kun hiukset olivat leikattu ja mies maksoi, autoin hänelle takin päälle ja lähdin työntämään tuolia kohti ovea. Meidän liikkeessä on väliovi ja ulko-ovi, tuulikaappi on melko kapea ja ovet avautuvat ulospäin. Jälkiviisaana olisi ehkä ollut fiksumpaa, jos olisin mennyt selkä edellä, mutta... No... eka ovi onnistui ihan ok, mutta ulko-oven kynnykseen jäimme jumiin hetkeksi. Olen melko pienikokoinen eikä lihasvoimani ole vielä täysin palautunut ennalleen. En meinannut jaksaa nostaa tuolia, että pääsisimme eteenpäin. Mies yritti tuolissaan auttaa minkä pystyi, oli vaikeaa kun ei voinut edes kommunikoida. Lopulta pyysin kolleekani apua, jolla on selkävaivoja, joten ei paras ihminen auttamaan moisessa, mutta ainut paikalla sillä hetkellä (lol, olemme mekin kyllä sairasta sakkia.) No yhteistuumin saimme jotenkin tuolin ulos ja lähdin työntämään kohti asuinrakennusta. Jälleen ongelma ulko-oven kanssa, hetken oli jo miltei komediallinen olo kun yritin keksiä miten saan miehen tuoleineen sisälle asti. Miltei alkoi naurattaa kun ähelsin siinä, ajattelin: Tässä sitä nyt MS-potilas lykkii pyörätuolipotilasta eteenpäin, tai ainakin yrittää! Luojan kiitos seuraavan asiakkaani mies sattui paikalle ja tuli auttamaan ja saimme miehen hissiin asti! Sille poistuneelle avustajalle voisin kyllä kirjoittaa muutaman valitun sanan, haha! Toivon ettei miesparka saanut traumoja...

Päätöksenä: jokainen askel on lahja jota ei tulisi väheksyä, ymmärrän sen nyt. Elämä ei ole reilu, joillekin se heittää enemmän kannettavaa kuin toisille, mutta on turhaa jäädä voivottelemaan epäoikeudenmukaisuutta tai seurata kateellisena muiden onnistumisia. On parempi keskittyä niihin hyviin asioihin omassa elämässä. Nuorena sitä kuvittelee voivansa tehdä niin paljon, aikaa aina on ja yhtäkkiä sitä ymmärtää ettei se menekään niin. Aika on rajallinen, eikä kaikkea mitä haluaa ehdi tehdä. Aina pitäisi kuitenkin olla tilaa unelmille.

Ihanaa viikonloppua kaikille!

Uusi vuosi, uusi elämä.

Tammikuu on jo mukavasti puolivälissä. Luntakin on jo sen verran, että voisi piakoin suunnata hiihtoladuille. Odotan kovasti päivien pidentymistä, helmikuussa on jo huomattavasti helpompaa, kun valoa on enemmän.

Tämä vuosi onkin eräänlainen käännekohta; 2.päivä sain MS diagnoosin ja olihan se jo aika arvattavissa... Eilen tuli postissa vakuutusyhtiön kirje, jolla evättiin sairasvakuutushakemukseni, -melko arvattavaa tuokin. Olen liian iso riski heille ;) Nyt vähän harmittaa etten hakenut sitä aiemmin, mutta no, elämä on arvaamatonta ja ei se oikeastaan hyödytä mitään jälkikäteen murehtia. Nyt vain odotan, että saan uuden kelakortin ja pääsen aloittamaan lopun elämää kestävän lääkityksen, luojan kiitos tähän sairauteen on lääkitys!

Vielä on vähän sellainen hämmentynyt olo, välillä olo on todella toiveikas ja tarmokas, sellainen: ja tämähän ei minua pysäytä! Sitten tulee niitä päiviä, kun kaikki tuntuu niin epävarmalta, on vähän sellainen loukossa oleva olo, kun miettii kaikkea mitä oli halunnut tehdä ja ymmärtää ettei kaikki enää ole niin helppoa tai itsestäänselvää. Vaikea selittää...

Välillä harmittaa, kun muut ympärillä puhuvat jännittävistä asioista joita heidän elämässä tapahtuu, siis hyvistä muutoksista. Pieni kateus nousee pintaan ja se ärsytää. On turhaa tuntea kateutta, mutta välillä sille ei voi mitään. Tämä on sopeutumisen aikaa, niin itselleni kuin läheisilleni, mutta kyllä se tästä :) Kädet ja jalat toimivat yhä ja pitää muistaa olla siitä kiitollinen. Onneksi näitä masennuksen hetkiä on melko harvoin ja ne tuntuvat menevän ohi nopeasti, kun muistaa lähteä ihmisten ilmoille.

Huoh, no niin, pitää kait valmistua työpäivää varten! Seuraavan postaukseni lupaan olevan positiivisemman sävyinen ;)