Vapaapäivä

On pitänyt päivittää blogiani jo useasti, on niin paljon ajatuksia, että oikeastaan on sellainen tunne kuin pitäisi olla lehtiö ja kynä jatkuvasti mukana!

Tänään sain nauttia vapaapäivästä. Aamulla luin niin surullisen tarinan, että vielä salilla treenatessakin se pyöri mielessäni. Päähenkilön rakastettu kuoli, tällaiset jäävät aina kummittelemaan mieleeni! Epäilen, että vielä vuosia myöhemminkin mietin miksi tämän fiktiivisen hahmon piti kuolla, miten surullista se oli. Hyvä tarina kaiken kaikkiaan! Muutenkin olen iloinen löydetyä muutaman kiinnostavan kirjoittajanalun, pitää alkaa seuraamaan heitä. Mieleeni muistui omat ensiaskeleeni kirjoittajana internetin ihmeelllisessä maailmassa, niin paljon paskaa kuin netistä puhutaan niin on siinä kyllä hemmetin paljon hyvääkin! Olisin itse ilman nettiä jäänyt varmaan ikuiseksi pöytälaatikko kirjoittajaksi enkä olisi tutustunut puoliinkaan niistä mahtavista ihmisistä joita olen elämäni aikana kohdannut ja uudet tuttavuudet vain odottavat!

Halusin myös tässä päivityksessä puhua treenaamisestani. Myönnän, että sairastumiseni myötä minulle on tullut hetkiä jolloin olen vakaasti harkinnut salijäsenyydestäni luopumista, kun en ole päässyt niin usein treenaamaan. Loppujen lopuksi tekosyyt ovat olleet vain pääni sisällä. Viimeviikolla pitkästä aikaa menin eräälle ryhmäliikuntatunnille jolla kävin ennen ja joka on kyllä aika rankkakin. Etukäteen mietin mitähän tästä tulee ja pitäisikö käydä kuiskaamassa vetäjälle, että minulla on MS ettei ihmettele jos välillä istuudun tms. No en mennyt kuiskaamaan. Nousin ylös ja lähdin liikkumaan muiden mukana, olin jopa yllättynyt miten hyvin pysyin porukan mukana, miten helposti kehoni tuntui tottelevan. Kun tehtiin useita kyykkyjä, reisilihakseni vapisivat, hetken pyörrytti ja jalkapohjiani pisteli, ääni mielessäni kuiskasi; istu alas nyt, istu vain... Mutta itsepäisenä kirosin, että perkele, minähän en luovuta! Ja vasta kun vetäjä antoi luvan niin lepäsin muiden mukana ennen kuin taas jatkettiin.
Tunsin jonkinlaista järjetöntä ylpeyttä sairaasta kropastani, olin paremmalla tuulella kuin päiväkausiin! Töihin kävelin hymy huulillani ja seuraavana aamuna vein itseni, kipeät lihakseni ja MS:n joogaan. Lauantaina kävin myös hiihtämässä. Ymmärsin, ettei esteitä tällä hetkellä ole ellen luo niitä itse pääni sisällä. Hiljalleen saan kehoni taas siihen kuntoon mitä se oli vuosi sitten, jos en aivan samaan niin ainakin lähelle ja annan sille anteeksi jos se ajoittain on väsyneempi kuin haluaisin. Liikun niin kauan kuin pystyn, se on päätetty!

No niin, minulla olisi niin paljon asiaa, mutta palaan niihin, kunnes saan taas ajatukseni selkeytettyä ;)